Kirjoitin kahden komponentin, putken ja transistorin, eroista audiokäytössä. Nämä kaksi käyttäytyvät kovin eri tavoin, mikä tottakai on sitten otettava vahvistinkytkennöissä huomioon. Suurimpana eroja selittävänä tekijänä pidetään kummallekin eri komponentille ominaista erilaista käyttäytymistä harmonisten säröjen tuottamisessa.
Totta, suuri ero on harmonisten säröjen tuottamisessa: putkivahvistin tuottaa selvästi kuultavasti ja usein ihmistä miellyttävästi;
nykyaikainen ja laadukas transistorivahvistin ei tuota harmonista säröä siten, että sen voisi kuulla. Lisäksi molemmilla on eroa keskeismodulaatiosärön tuotossa.
Särömittaukset ja niiden tulkinnat perustuivat AES Journalissa olleeseen, 7 sivua pitkään artikkeliin. Sinä meinasit ensin tukehtua kahviisi ja sitten naputtelit normivastauksen "sitä ei voi kuulla". Deja vu! TIM-särö tuli mukaan, kun totesin, että THD:n vähentäminen "an sich" ei suinkaan ole yksiselitteisen hyvä päämäärä. Se on johtanut jopa äänenlaadun heikkenemiseen synnyttämällä esimerkiksi TIM-säröä. Se taas monen oikeasti arvostetun musiikin asiantuntijan mielestä tappaa musiikin elävyyden pahemmin, kuin pieni tippa THD:ta. Puhumattakaan ties miten monesta kymmenestä särötyypistä, joita emme ehkä tällä hetkellä edes tunne. Kun yhtä virhettä korjataan oikein urakalla, saadaan uusia virheitä tilalle. Ja selitys on ollut aina "sitä ei voi kuulla". Asiat eivät ikävä kyllä ole niin yksinkertaisia, kun haluaisimme. Pelkästään vahvistinlaitteen suorituskyvin mittaaminen on haasteellista. Tähän astiset mittausmenetelmät ovat mitanneet milloin mitäkin ja ties miten monella desimaalilla, mutta musiikin kuuntelun miellyttävyyttä ja luonnollisuuta ei ole kyetty mittaamaan.
Tuolla 70-luvun TIM-säro artikkelilla ei enää ole painoarvoa nykykytkennöissä. Kuten jo aiemmasta
viestissäni olleesta tuoreemmasta
journaaliviittauksesta ja siellä olevista referensseistä näkyy, ei TIM-särön välttämiseksi tarvitse pudottaa takaisinkytkennän määrää (mikä lisäisi harmonisen särön määrää) toisin kuin annat edelleen ymmärtää. Kyse ei ole enää tasapainottelusta, vaan TIM-särö voidaan välttää. Siksi THD on nykykytkennöissä tasolla, jota ei voi kuulla. Tämän viitteen ja muiden viitettäsi uudempien artikkelien pohjalta laadituissa vahvistimissa TIM-särö voidaan välttää, joten se, että TIM-särö "tappaa musiikin elävyyden", ei ole kovin relevanttia, koska sitä ei esiinny. Noissa Otalan tutkimuksissa on myös ollut
virheellistä tietoa ja väärinkäsityksiä (kannattaa lukea muutakin kuin abstrakti).
Siinä mielessä vastaukseni oli "normivastaus", että en olettanut keskustelun pyörivän 70-luvun kytkentöjen laadussa vaan nykyisten. Tiedonatona: Parin viikon päästä alkaa vuosi 2009. On varmasti helppo ymmärtää, että tällä aikaerolla on merkittävä vaikutus, onhan
mikropiirejä tuotettu vasta 1960-luvulta ja
transistoreitakin vasta 1950-luvulta alkaen. Vielä 70-luvulla oltiin näissä transistorivahvistin asioissa aika lapsenkengissään, mutta tokihan kehitys kehittyy edelleen.
Ei, en sekoita asiaa. Mutta olen kirjoittanut niin epäselvästi, että et ole ymmärtänyt - minun vikani. Kyse on nimenomaan siitä, onko niitä urkupillejä vai ei. Vertaus noihin urkuihin oli tarkoitettu esimerkiksi inhimillisen tiedon rajallisuudesta.
Valitettavasti tällä vertauksella ei ole mitään merkitystä tilanteessa, josta on tarkkaa tietoa. On myös mahdollista tietää, mistä ei vielä tiedetä ja mistä tiedetään riittävästi hyvin perusteltujen johtopäätösten vetämiseen. Voitanee esimerkiksi hyvin luottavaisin mielin väittää Newtonistisen mekaniikan pätevän arkisessa mittakaavassamme. Vastaavasti ja tuohon mekaniikkaankin pohjautuen tiedetään, millainen äänenpaine tarvitaan täyrykalvolle tuottamaan sisäkorvan simpukkaan riittävä ärsyke. Samalla periaatteella voidaan hyvin perustellusti sanoa, että jotain asiaa ei voi kuulla. Kuultavissa olevat asiat sitten taas jo ovat enemmän ja vähemmän subjektiivisia. Toki filosofista pohdintaa voi sitten harrastaa siinä hengessä, onko kuulemattomuuskin kuulemista ts. "kuuluuko puun kaatumisesta ääni, jos sitä ei ole kukaan kuulemassa" -hengessä.
Urkurakentaja on laittanut urkuihin pillejä, joita insinöörin laskutikun mukaan "ei voi kuulla" (taas tuo ilmaisu!). Äänet ovat liian korkeita tai liian heikkoja. Kun pillit ruuvataan irti, niin koko soittimen ääni huononee. Siispä sellaisilla äänillä, joita "ei voi kuulla" on kuitenkin merkitystä urkujen kokonaissoinnille. Tällaisen demonstraation jälkeen väite siitä, että "sitä ei voi kuulla" muuttuu aika ontoksi. Johan jo 70-luvun vahvistimet olivat silloisen "tieteen" valossa niin täydellisiä, että mitään virhettä "ei voi kuulla" - kunnes kyettiin mittaamaan TIM-särö (=todistamaan insinöörillekin, että hänen vahvistimessaan on huono ääni) ja nähtiin jälleen miten yksi "totuus" romahti kuin Ceausescun patsas.
Se, että kaverin kaveri kertoi jonkun insinööripolon joskus muinoin väittäneen jotain väärin, ei negatoi tieteellistä tutkimusta ja tuotekehitystä kokonaisuutena. (Vrt. vaikka tuo Otalan
virheiden tapaus.) Käsittääkseni tässä keskustelussa kukaan ei ole väittänyt, ettei mitään virheitä (säröä) vahvistimissa voitaisi kuulla. Sen sijaan olen ainakin itse väittänyt, että juuri tiettyjä virhetyyppiä on mahdotonta kuulla sen matalan tason vuoksi - toisinkin kuin esitit - sen tiedon valossa, mitä lääketieteellinen ja psykoakustinen tutkimustieto kertoo korvan kuuloaistimuksesta, fysiikka esiintyvien äänenvoimakkuuksien tasoista ja teknillinen tiede vahvistinkytkennän toiminnasta. Harmonisen särön havaitsemisesta on jo ainakin 40- ja 50-luvuilta alkaen
tutkimuksia (kts. linkissä olevat viitteet), joiden mukaan havainto voidaan tehdä aikaisintaan yhdestä prosentista alkaen, mihin verrattuna 0,002 % THD on aika kivan marginaalin päässä.
Lienee tässä yhteydessä vielä syytä huomauttaa, että kaiuttimien tuottama harmoninen särö on helposti sellaista luokkaa, ettei vahvistimen
100-1000 kertaluokkaa ts. 20-30 dB paremmat lukemat tule mitenkään esiin.
Onneksi on suunnittelijoita, jotka kuuntelevat laitteita myös korvilla, jotka epäilevät vallitsevia "totuuksia" eivätkä usko yksinkertaiseen, mustavalkoiseen maailmaan. Heidän ansiostaan myös puolijohdevahvistimet kehittyvät edelleenkin.
Tämä on tärkeää ja suotavaa. Mikäli tavoitteena on (teknillistieteellisessä mielessä) parantaa vahvistinta vähentämällä särön (virheen) määrää, on kuitenkin toimittava systemaattisesti. Oleellisinta on keskittyä virheisiin, jotka voidaan korvin kuulla. Tarkasti analysoiden on erotettava se, mistä kuullut virheet syntyvät, jotta ne voidaan korjata suunnittelussa. On äärimmäisen tärkeää kyetä erottelemaan ne asiat, joista virhe ei voi syntyä ja ne asiat joita vielä tulee parantaa. Tällöin esim. TIM-särö, jonka synty on jo vahvistinkykennässä estetty, ei ole ensimmäisenä asialistalla. (Ja jos TIM-särö olisikin tarpeen korjata, niin asia on tärkeää tunnistaa ja erottaa mm. tavanomaisesta harmonisesta säröstä, jotta voidaan tehdä oikeat korjaukset. Tästä esim. Otalalle kunnia suotakoon.). Siksi "se kuulostaa erilaiselta, joten siinä on automaattisesti harmonista säröä" -tyyppisten löydösten merkitsevyys on aika vähäinen ja harhaanjohtava.
Hyvin usein tätä korvin kuultavaa parannusta kaipaavaa asiaa on aluksi vaikea määritellä tarkasti, mikä johtaa uusiin ja äänenlaatua parantaviin löytöihin kuten aikoinaan TIM-särön tapauksessa. Kun tämä uusi asia on tutkittu ja se on jo joko pystytty kokonaan välttämään tai ainakin vähentämään kuulumattomiin, on aika kohdistaa tarmo seuraavaan kuultavissa olevaan virhelähteeseen. Näitä ovat mm. transienttivaste ja epälineaarisuuksista johtuva keskeismodulaatiosärö.
Lisäksi tulee erotella subjektiiviset arvot. On erittäin paljon mahdollista, että lisäämällä signaaliin tietyntyyppistä säröä (esim. putkivahvistin) kuunteluelämys psykologisesti tarkasteltuna paranee. Tällaista säröä pitää kuitenkin lisätä sellainen määrä, että ihmisen puutteellinen kuulojärjestelmä sen kuulee. Tähän ei nykyaikaisen laadukkaan transistorivahvistimen harmonisen särön tuottama virhe (valitettavasti?) kykene.