Jos minulta kysytään, niin putket kyllä hehkuu kauniisti, mutta niitä ei ihan aikuisten oikeesti tarvita muuhun, kun kitaravahvistimeen ja joskus ehkä myös bassoon, jos ei muuten synny riittävää katu-uskottavuutta ja basistin budjetti kestää uusia 6-10 kpl KT88 putkia aina sillointällöin.
Nyt kyllä sohaisit muurahaispesää - mutta taisit tehdä sen tahallasi...
Ne putket tuovat mukanaan muutaman komponettitason eron puolijohteisiin nähden. Nämä puolestaan näkyvät sitten sekä piirikytkennässä, että lopullisen äänen "luonteessa".
Audiokäytössä olevat putket ovat erittäin lineaarisia jos niitä vertaa esim. transistoreihin. Ne ovat myös pienisäröisiä (särö tarkoittaa vääristymää, termi "särö" on huono). Transistorit ovat lineaarisia jollain pienellä toiminta-alueellaan ja siksi tarvitaan paljon ylimääräisiä komponentteja toimintapisteen asetteluun. Jos vahvistinputken "natiivi" kokonaissärö on luokassa 5%, niin transistoreilla tämä luku on kymmeniä prosentteja, op.ampeilla puhutaan yli 50%:n säröstä (open loop). Siispä, kun piirikytkentään laitetaan vahvistinputki, niin se on siinä. Kun siihen laitetaan transistori, niin on laitettava lisäksi 30-50 muuta komponenttia, joilla yritetään peittää sen yhden transistorin aiheuttamaa virhettä. Piirikytkennät monimutkaistuvat, komponentteja tarvitaan älytön määrä enemmän, jne. Siksi on paljon helpompi löytää huonoja transistorivahvistinkytkentöjä, kuin huonoja putkivahvistinkytkentöjä.
Mutta meille kuuntelijoille on tottakai tärkeämpi se ääni, sitähän me kuuntelemme. Nyt ensiksi heitämme roskikseen täysin pimeän uskomuksen siitä, että äänentoistoketju toistaisi äänen jotenkin "luonnonmukaisesti" ja "virheettömästi". Höpsistä. Kaikki laitteet aiheuttavat virhettä, jotkut enemmän, jotkut vähemmän ja huom: on monenlaista virhettä. On harmonista säröä (vääristymää), on katkoäänien tuhoutumista (re: Tapio M. Köykkä, Matti Otala, et.al.) jne. Harmoninen "särö" on siinä mielessä tärkeä, että perusäänen harmoniset kerrannaiset luovat äänelle sen luonteen ja sävyn. Näiden harmonisten kerrannaisten hallinta on aina ollut urkurakentajien leipälaji. Parittomat harmoniset saavat äänen tuntumaan "tunkkaiselta", parilliset saavat äänen "eläväksi" ja "musikaaliseksi". Toinen ja kolmas harmoninen ovat tärkeimmät, koska ne saavuttavat korvan (=aivot) ensimmäisinä.
2. harmoninen on oktaavin verran perusäänen yläpuolella ja usein lähes kuulumaton itsessään. Subjektiivisesti se lisää ääneen muhkeutta ja täyteläisyyttä.
3. harmoninen tuo ääneen "ahtautta" ja "rajoittuneisuutta". Kun se lisätään perusääneen, tulos ei olekaan voimakkaampi, vaan "tuhnuisempi" ja "epätarkempi", kuin perusääni.
Kun vahvaan 3. harmoniseen lisätään 5. harmoninen, saadaan ääni, joka tuntuu kuulijoista "metalliselta", se ärsyttää.
Kun vahvaan 3. harmoniseen lisää vahvan 2. harmonisen, niin äänen "ahtaus" paranee jonkin verran, ääni "aukeaa". Kun siihen lisätään vielä 4. harmoninen, ääni kuulostaa "hengittävältä" ja "avoimelta". Jne, jne.
Näihin johtopäätöksiin ei siis tarvita putkia eikä transistoreita. Ammattitaitoiset urkurakentajat ovat tienneet nämä asiat käytännön tasolla jo satoja vuosia.
Nyt sitten niihin vahvistimiin: Karkeasti yleistäen voidaan todeta, että putkivahvistin tuottaa jonkin verran kolmatta harmonista säröä, hyvin paljon toista harmonista ja myös neljättä. Transistorivahvistin tuottaa erittäin paljon kolmatta harmonista säröä ja hyvin vähän toista harmonista. Ja ne paljon haukkumani op.ampit ovat sellaisia sittiäisiä, että ne tuottavat suuret määrät kolmatta, viidettä ja seitsemättä harmonista säröä, eivät lainkaan parillisia harmonisia.
Eli, on aivan turha väittää, että oma äänentoistoketju soi puhtaasti ja virheettömästi. Kyse on enemmän siitä, tuottaako se virhettä, jonka kokee subjektiivisesti miellyttäväksi vai epämiellyttäväksi. Kun noita säröjakaumia katselee, huomaa helposti putkivahvistimien tuottavan "miellyttävää" virhettä ja puolijohdevahvistimien tuottavan "epämiellyttävää" virhettä. Vähän samalla tapaa, kun on "hyvää" kolesterolia ja "pahaa" kolesterolia.
Putkivahvistimien ääntä kuvataankin usein termeillä: avoin, ilmava, musikaalinen, kuulas, luonnollinen...
Monia puolijohdevahvistimia taas kuvataan termein: kireä, metallinen, tunkkainen, ei soi, terävä...
On hyvä muistaa, että sekä putki- että puolijohdevahvistimissa on huonoja ja hyviä. Tuo säröjakauma on kuitenkin fysikaalinen fakta, sitä ei voi ohittaa. Mutta kyllä huonojakin putkivahvistimia on, samoin on ihan kuunneltavia puolijohdevahvistimia. Tuossa taustalla soi työhuoneeseeni roudaama Marantzin PM-84II, ihan kiva sekin on.
Musiikkimiehet käyttävät putkivahvistimia muista syistä, mutta se onkin jo toinen juttu.